Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdinta

Tehtävä 3: Elämäntilanteen pohdinta (Viikko 42)

Luo henkilöhahmo ja kirjoita hänet pohdiskelemaan elämäntilannettaan (taustalla jokin oivallus, näkemys tai kokemus). Kirjoita henkilöhahmolle pohdiskelu, josta käsin hänen tilanteensa selittyy (itsetuhoiset ajatukset, jokin suuri muutos elämässä, petos, päätöksen puntarointi tms.)

Kirjoita myös pohdinnan tapahtumapaikka niin, että se tulee selville pohdinnasta. Ts. älä kerro sitä suoraan.

--

Voi kauhea, kun ei sitä enää jaksa mitään. On niin yksinäistäkin. Täällä sitä vaan istuskelen päivästä toiseen yksinäni. Oli tässä talossa joskus elämää, koko talo täynnä lapsiperheitä, silloin kun tähän Onnin ja parin ensimmäisen mukulan kanssa muutettiin aikaa sitten. Taitaapa tulla jo 60 vuotta. Tuttujakin oli. Kaikki pihan lapset tuolla talojen välissä puistossa juoksivat. Nyt siellä ei ole edes leikkipuistoa enää ja lapset aikuiseksi kasvaneet, ja heidänkin lapsensa. Yläkerrassa asui sellainen rouva, jonka luona kävin useinkin kylässä, mutta sitten sille tuli se syöpä ja sinne se meni, minne muutkin.

   Viimeiset pari vuotta olen täällä ollut yksin. Kyllähän täällä väkeä joskus ramppaa niin, että oikein hengästyy. Onneksi on lapsia viisi, mutta saisivat useammin käydä. Tai käyhän keskimmäinen täällä melkeinpä joka perjantai. Ja kaksi nuorinta silloin tällöin, mutta kun sen nuorimman kanssa tulee niin helposti kinaa ja en oikein sitä sitten jaksa, kun niin paljon surua ja huolta tulee siitäkin, että antaako se anteeksi ja itkukin välillä tulee. On se niin temperamenttinen. 

   Hieman hankalaa on tästä elämästäkin tullut. Onnia en ole käynyt katsomassa pitkään aikaan. Mitä sitä katselemaan, kun en tiedä, että muistaako se edes kuka minä olen. Lapset ovat siellä käyneet aika usein, mutta minusta sekin on niin kauhean raskasta. Oli siellä vielä aikaisemmin mukava käydä, kun oli sellasia pilkahduksia, yhteisiä muistoja ja rakkautta. Ja onhan sitä vieläkin. Mutta kun tässä itse kukin alkaa olla jo vähän höperö. 

    Olen noita sudokuja koittanut alkaa ratkomaan, ihan ajankuluksi. Satakunnan Kansassa on jokaisessa numerossa loppupäässä muutama sudoku. Kyllä aivot minulle vielä sen verran pelaavat, että saan ne ratkaistuksi. Ainakin ne helpoimmat. On täällä kyllä niin yksinäistä, kun Onni ei enää asu täällä. Olisi se niin kiva istua pöydän ääreen syömään. Ja kyllähän minä itsekseni istunkin.

    Lapset ovat hommanneet minulle sellaisen kotiruokapalvelun. Ne tuovat kerran päivässä lämpimän ruoan ja leivän ihan ovelle asti. Ne on ihan mukavia ne tytöt, kun käyvät sitä ruokaa tuomassa. Osa niistä on kyllä niin nuoria, ettei niistä ihan juttutoveriksi ole. Mutta jotkut jopa ehtivät jäädä kahville. Se on tosi kiva juttu. Mutta kyllä olisi niin kiva, jos meidän nuorisokin voisi joskus käydä, eivät enää edes jouluna. 

    Kyllä se Linda ja mikäs hänen kaverinsa nimi olikaan, tuossa kävivät. On kauhean komea mies se Lindan kaveri. Onhan noita lapsenlapsiakin. Neljä vain, vaikka omia on viisi. Hetkinen! Viisi! Sittenkin minulla niitä viisi!  Ei tässä vielä niin höperöitä olla, että yhden unohtaisi. On se niin kiva, kun jaksavat käydä. Minulla on sellainen vihko, johon aina kirjoitan ylös. Vähän kuin päiväkirja. Sinne kirjoitan, että mitä olen tehnyt. Ja sitten lapsetkin kirjoittavat toiseen vihkoon, niin pysyvät sitten perillä, mitä minulle kuuluu. Se on ihan kätevä, jos en itse ihan kaikkea muista. Usein sanovat, että ovat jo kuulleet sen mitä juttelen, eivätkä oikein jaksa näitä höperön juttuja. Mutta on se niin kiva, että on noita lapsia, niin pärjää.
   Mutta on se niin harmi, että osa ei kerkiä täällä käymään, kun ovat muuttaneet kauas. Yksinäni täällä sitten päiviä viettelen. 

    Olen melko paljon jo saanut laitettua tavaroita pois. Osan olen antanut perinnöksi ja osan olen myynyt. Kyllä sitä rompetta onkin riittänyt. Mutta kyllä tuo nuoriso sitä tavaraa enemmän tarvitsee kuin minä. En minä jaksa mitään enää tehdäkkään. Ruokaa en ole pitkään aikaan laittanut, kun on se kotiruokapalvelu, enkä minä edes jaksaisi, kun jotenkin alkaa aina hengästyttämään. Kyllä minä terve olen, niin sanovat. Mutta kyllä minusta tuntuu, että ei täällä enää kauaa olla, niin on sitten mukavampi lapsille ja lapsenlapsille, että itse jo tässä kaikenlaista järjestelen, kun on se sellaistan kuolinpesien läpikäynti ja myyminen kauhean raskasta puuhaa. Kyllä minä nyt sen verran vielä jaksan. On noista lapsista ollut niin paljon apua siinäkin. Ja ovat siitä sitten saaneet pesämunaksi vähän rahaa. 

   Onnin kanssa myytiin mökkikin pois, siitä saivat lapsenlapset sitten kukin vähän. On siitäkin aikaa jo, varmaan kymmenen vuottakin, niin nopeasti aika juoksee. Ei enää jaksettu sinne enää kulkea ja kun Onninkin ei enää oikein nähnyt, niin ei enää sitten uskaltanut ajellakkaan. Eikä minulla koskaan ajokorttia ole ollutkaan. On se niin harmi, että aika menee niin nopeasti. Ja minäkin nyt vain täällä yksinäni istuskelen ja pohdiskelen.

   Pitäisiköhän sitä soittaa Lindalle. Sunnuntaisin oli ennen sellaisia ilmaisia puheluita, niin soittelin silloin aina kaikki lapset ja lapsen lapset läpi. Nyt ei niitä oikein kehtaa häiritä. Lindalle voisin soitella, kun minulla olisi tuo ompelukone, jonka voisin hänelle antaa. Ja verhoja. Ja kirjoja. Huomenna tulevat hakemaan rompetta täältä, sellaiset romumiehet. Lapset tulevat vahtimaan, että mitä annan pois. Artekin tuoleja kuulemma haluavat suojella. Mitäpä minä niillä, mutta toki ne lapsille säästän. Arvotuolejahan ne.
   Olen ajatellut, että minut voisi jo laittaa jonnekin pienempään asuntoon, vaikka johonkin hoitokotiin. Onhan niitä kaikenlaisia. Ja onhan tässä neliöitä. Voisivat lapset sitten vaikka myydä, tai jos joku lapsenlapsi haluaisi perheineen tähän muuttaa. Mutta mikäs minun täällä olleessa vielä. Onhan tässä ihan hyvä pötkötellä. Sohvasta en kyllä luovu, mutta mitä minä vaikkapa tuolla televisiolla. Voisi joku lapsenlapsi sen siitä viedä. Ja videot. Eihän minulla ole enää radiotakaan, jossa kuunnella kasetteja. Voisinkin kuunnella sitä kasettia, jossa Linda laulaa pienenä. Mutta kun ei sitä radiota ole. Pitää sanoa lapsille, että jos toisivat minulle radion. Pitäisikö sittenkin pitää se ompelukone. Ehkäpä minä jotakin vielä ompelen.